Viime vuosi.. Täytyi miettiä ihan tosissaan, että mitä silloin tapahtuikaan. Alkuvuosi meni Jyväskylässä mäkien maailmassa ja kiikaroidessa Nalalle sopivaa sulhoa. Sulho löydettiin, mutta Nala jäi tyhjäksi ja jälkeläistoiminta Nalan osalta siihen. Keväällä oltiin Vantaalla ja käytiin hallissa treenailemassa tottiksia. Intoa ja leikkiä, sitä minä koitin itselleni takoa. Opin ehkä myös kävelemään vähän järkevämmin seuraamisessa. Jee.
Kesällä painuttiin pohjoiseen, ettei helle kävis liian kovaksi. En ole siitäkään kirjannut kummemmin ylös, mutta taidettiin me käyttää metsää ja maaseutua hyväksi nomeilussa, kun se kerran oli mahdollista. Nala osoitti vaihtelevia onnistumisia. Starttipistoolilla hain intoa hakuruutuun ja koitin laajentaa hakualuetta ojien ylityksillä. Kyllä se ihan semisti onnistui. Pari palloa jäi pellolle, mikä tietysti harmittaa opiskelijaa.
Syksyllä on oltu Jyväskylässä ja nomeilu vaihtui taas tottisteluun. Läheinen jaliskenttä toimi areenana, kun koitin pitää treenit hauskoina hetkinä meille molemmille. Nala on pysynyt leikkimisen suhteen hyvässä vireessä. Laskusuhdannetta olen koettanut varoa ja se on vähän rokottanut treeni-intoakin. Mutta silti tuntuu, että tässä 5 vuoden aikana meiltä alkaa löytyä yhteistä säveltä entistä paremmin.
Tulevasta vuodesta sen sijaan käyn pääni sisällä pientä väittelyä, jossa vahvin argumentti tuntuu olevan, miksi ei. Enkä keksi oikein pätevää vastausta siihen. Aika? Nääh.. Keinot? Noup.. Motivaatio? No siinä vois olla jotain ideaa, mutta hyvinkin korjattavissa. Ehkä. Ajatuksissani kuitenkin olen
monia lukemattomia kertoja suunnitellut, että Nalan kanssa tähdätään joihinkin kisoihin syystä, että me kyllä pystyttäis siihen. Ollaanhan me jo monta koetta käyty. En ole kirjoittanut mietintöjäni kummemmin ylös, koska muutan mieltäni kuitenkin. Keksin jonkun hyvän idean, mutta unohdan sen yhtä nopeasti, koska se oli huono idea. Toisaalta huonoista ideoista voi tulla hauduttamalla joskus hyviä ideoita. Taidan kuulua niihin tyyppeihin, joista "ei ihan ota selvää". En ihan aina itekkään.
Mitä sitten tehtäisiin? Haluaisin kovasti mennä Nalan kanssa vielä nome-b -kokeeseen. Edellinen jäi hakuruudusta kiinni, vaikka sen piti olla helpoin. Se tapahtui liian kauan sitten. Yksi rampa kesä tosin oli välissä, mikä esti kaikenlaisen harrastamisen. Loppukesäksi me pystyttäis meneen, jos saisin treeniriistaa, millä katsella hakua paremmaksi, mutta kyllä linjan vahvistaminenkin olis jaetulla ykkössijalla. Nome-b loppukesäksi, miksi ei?
No siksi, koska meillä on tokot vaiheessa kans. Jos itseäni tunnen, niin en onnistu treenaamaan molempia kisakuntoon kesäksi ja syksykin on ehdoton takaraja allekirjoittaneen vaihto-opiskelusuunnitelmien takia. Työstämistä vaatis edelleen eniten ruutu ja tunnari. Ja en tunnetusti ole kovin pikkutarkka ihminen, joten niiden hiominen satoja kertoja kuulostaa hyyvin motivoivalta. Voisin sanoa siis tokon suhteen, että katsellaan.
Yksi tavoiteltava asia sekä Nalalle että myöskin minulle on fyysisen kunnon kehittäminen. Monipuolisesti. Olen tullut johtopäätökseen myös fysioterapiakäynnin hyödyllisyydestä Nalalle. Vaikka näkyvimpänä vikana on takajalan sojottava varvas distaalisimman nivelen poikkimenon myötä, on ihan järkevää käydä katsastamassa koiran tilanne ammattihenkilön luona.
Täytyy vielä kertoa, että ajattelin tämän vuoden otsikoksi motorista oppimista. Se liittyy olennaisesti omaan opinnäytetyöhöni, mutta sen lisäksi se voisi Nalan osalta sisältää esimerkiksi uusia temppuja ja uusien asioiden kokeilemista ja opettelua. Sama koskisi oikeastaan itseäni. Uusien asioiden oppiminen ja vanhojen taitojen muisteleminen kuulostaisi varsin hyvältä haasteelta tälle vuodelle!
